Ostin tänään lentoliput. Viiden viikon päästä lennän täältä Rooman ja Riikan kautta Turkuun, ja Hesasta kaks viikkoa myöhemmin Reykjavíkiin.
Tää on vähän kakspiippunen juttu. Joku kysy multa joskus että jos mulla on koti-ikävä, ni minne se kohdistuu. En muista osasinko vastata sillon, enkä osais vastata vieläkään. Oon jakanu ikävääni lähinnä neljän maan kesken; Suomen, Islannin, Jenkkien ja Italian. Saanen selittää hiukan miks.
Suomi. Noh, tää on suht ymmärrettävää, kun kert olen paljasjalkainen turkulainen, heiskalla syntynyt. Vaikka oonkin asunut myös Joutsenossa, Harjavallassa ja Raumalla, ja suku on aikalailla Porissa, ni silti fanitan Turkua ihan kybällä. Enkä mä nyt mun mielestä niin hassusti puhu, enhän? Plus nyt kun mun sydän on Turussa ni nään koko maan ihan uusin silmin.
Islanti. Mun toinen kotimaani viimisen reilun viiden vuoden ajan. En tykkää Reykjavíkista, kun asuin ekat 8 kuukautta Eyrarbakissa, pienessä kalastajakylässä, en uskonu ku muut sano pääkaupunkiseudun porukan olevan kylmää ja sulkeutunutta. Noh, totta turisivat. Sielu lepää heti kun pääsee Reykjavíkista pois, ajokortittomana tuppaan olemaan kaupungin vankina ihan liian pitkiä aikoja kerralla. Mulla on edelleen viha-rakkaus-suhde Islannin kanssa, en tiiä miten siihen liittyy tuo masennus. Vuosi sitten keväällä, kun aloin voida henkisesti paremmin, huomasin asuvani ihanassa maassa.
Virginia. Olin Harrisonburgissa neljä kesää töissä, semmosia kolmen kuukauden rupeamia olivat. En oo ikinä kokenu että Jenkkilä ois "mun maani", koska vaikka siellä työskentelinkin, matkustelin ja maistelin tavallista jenkkiarkea, niin ei mulla oo siihen samanlaista sidettä ku esimerkiks Italiaan, missä oon ollu vähemmän aikaa. Ikävöin kyllä Virginiaa ja jenkkikavereita todella paljon, mut nyt mulla on siellä vähän niinku extended family. En usko että haluaisin ikinä asua siellä tosin.
Italia. Reilut 10 vuotta sitten, kun sain Italia-fiksaation, en puhunut kieltä lainkaan, ymmärsin pikkuriikkisen kirjotettua italiaa latinan pohjalta. Käväisin täällä pari kertaa ennen ku tutustuin puglialaiseen eksääni Nicolaan, ja matkusteltiin yhdessä täällä ja vietettiin joulu 2009 Barin lähettyvillä. En ollu ikinä kahta viikkoa pidempään kerralla, ja puhuttiin Islannissa kotikielenä esperantoa italian sijaan, mutta silti koin, että mulla oli vahva side Italiaan, varsinkin kun jokapäiväisessä elämässä oli kolmen vuoden ajan italialaista kulttuuria. Vaikka Puglialla (saappaan korko) on tuon avoliiton takia erityinen paikka mun sydämessäni, oon todella onnellinen että päätin tulla tänne Sardiniaan vaihtoon.
Islannissa kun seurailin vaihtareiden elämää suhtauduin jotenkin negatiivisesti siihen ajatukseen, että ne kokis Islannin omaks maakseen. Tiedän että se on erittäin surullinen näkökulma, mutta toisaalta vaihtariporukassa oli sen verran pahoja besserwissereitä että ne saatto vaikuttaa mun mielipiteisiin. Aattelin, ettei ne osaa kieltä, tunne maan historiaa tai kulttuuria, ja on siellä vaan bilettämässä. No, nyt kun oon ollu täällä kohta viis kuukautta, Sardinia on osa mua. En tiiä tunnenko sen niin vahvasti just ku osaan kielen, opiskelen sardia ja tunnen historian ja kulttuurin, tosin ku esim. nää meidän sata espanjalaista jotka hengaa aina keskenään eikä tutustu paikalliseen kulttuuriin ollenkaan.
Puuh, en osaa selittää itteäni. Kävin mensassa (unicafè?) lontoolaisen Hannahin kanssa ja ku tulin takas ni hississä oli joku vanhempi rouva, joka kysy että lei è sarda? eli että oonko sardinialainen. Musta näkee kilsan päähän että näin ei todellakaan ole, mutta silti mua lämmittää aina kun ihmiset kysyy noin. Ens kerralla pitää vastata että acabbonu, comentecasiat a pagu a pagu apo imparadu sa limba sarda.
